Kaikki tuntuu tapahtuvan silmänräpäyksessä. Eihän siitä ole kuin hetki kun ensimmäisen kerran istuin luennolla Maanpuolustuskorkeakoulun Pääauditoriossa (jotain siellä puhuttiin kadetin hyveistä jos oikein muistan). Sen jälkeen ollaan monen mutkan kautta päädytty siihen, että tällä hetkellä kolmen vuoden opinnoista on jäljellä enää alle puoli vuotta. Ensi syksynä astun joukon eteen ensimmäistä kertaa vastuullisena virkamiehenä, upseerina, ja tulevat alaiseni sekä esimieheni asettavat minulle odotuksia ja tavoitteita, joihin minun pitää vastata.

Tuon ensimmäisen luennon ja tämän kirjoitushetken välissä on tapahtunut paljon. Olen käyttänyt lukemattomia tunteja tietokoneen naputteluun, osallistunut aivan liian moneen sotaharjoitukseen Hangon ja Rovaniemen välillä, tavannut paljon uusia ihmisiä ja siinä sivussa kirjoittanut oletettavasti tieteellistä tekstiä 29 sivun verran. Näin muutaman asian mainitakseni.

Samalla olen ehkä kasvanut hieman.

Jos minun pitäisi mainita tärkein asia, mitä yliopisto on minulle opettanut, sanoisin ajattelun taidot. Yliopistossa olen oivaltanut, kuinka vähän voin oikeasti tietää mistään mitään. Olen myös huomannut, että mitä enemmän luulen tietäväni, sitä vähemmän huomaan ymmärtäväni. Ja on mielestäni hieno tunne tajuta se. Maailma ei ole valmis, eikä yksittäinen opinnäyte, tutkinto tai ihminen saa sitä sen valmiimmaksi. On vielä hienompaa oivaltaa, että juuri sen takia kannattaa olla kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja yrittää oppia siitä lisää. Hassua kuinka sitä aikanaan luuli tietävänsä jostain jotain!

Elettyä opiskelijaelämää siis löytyy, ja se näkyy minussa monella eri tavalla. Ommeltuina haalarimerkkeinä opiskelijahaalareissa (hah, niitä ei voi koskaan olla liikaa). Uusina ystävyyssuhteina. Toisaalta innostuksena tulevasta, toisaalta epävarmuutena siitä, mihin päädyn. Yhtä kaikki, niin sen pitää myös olla. Vaikka Kadettikoulun perimmäinen tarkoitus on valmistaa meitä sotaa varten, on se myös opettanut minua nauttimaan elämästä koulun ja Puolustusvoimien ulkopuolella. Ja se on osaltaan kasvattanut minua paikoin jopa enemmän kuin tohdin ajatellakaan.

Uskallan väittää, että edessä on vielä paljon kasvua jäljellä. Ja ennen kaikkea paljon opittavaa. Oma tiedonjanoni ei ole ainakaan laantunut Kadettikoulun myötä, vaan päinvastoin. Intoni ymmärtää sitä, mitä ympärilläni tapahtuu, on hypännyt aivan uusiin ulottuvuuksiin opiskelujen myötä. Haluan että niin on myös jatkossakin. Tuleva työni tulee olemaan aikaa ja voimia vievää, mutta pitkässä juoksussa tulevaisuus näyttää kiintoisalta: kansainvälisyys Puolustusvoimien ympärillä lisääntyy jatkuvasti, upseerien työnkuvat ovat alati muuttuvia ja ne asettavat oppimiskyvylleni uusia vaatimuksia. Ja niihin vaatimuksiin minä aion vastata.

– kadetti Lassi Löfman