Teen joka päivä kierroksen, jonka aikana tarkistan oman toimialani tärkeimmät tilat ja järjestelmät, sekä pyrin seuraamaan kadettien koulutuksen etenemistä ja keskustelemaan aluksen sekä Merisotakoulun henkilöstön kanssa. Tänään kierrokseni päätteeksi pysähdyn hetkeksi peräkannelle katselemaan ympärilleni. Näen teräksensinisen taivaan, jota koristaa valkoisena ja vaalean harmaan eri sävyissä loistava cumulus-pilvi horisontista kohoavana massiivisena patsaana. Kun lähdimme Helsingistä neljä päivää sitten, meri oli tumman vihreä. Nyt se on kirkkaan sininen. Ilma tuoksuu raikkaalta, vaikka reelingin vieressä seistessä voikin aika ajoin erottaa pakokaasujen käryn niiden vapautuessa vesirajassa olevista putkistaan. Kansirakenteiden ohi puhaltamaan pääsevä tuuli pakottaa hieman siristämään silmiä, ja satunnainen keulasta roiskahtava vesi tuoksuu suolaisemmalta kuin kotivesillä.Tarkastellessani ympäristöäni näen varusmiehiä koulutuksessa, ja erään juuri vahdista vapautuneen konemestarin tupakka suupielessä kauniista säästä nauttimassa. Mies näyttää katselevan horisonttiin. Mitä mahtaa miettiä? Lieneekö sattumaa, että koti on juuri tuolla suunnalla? Pohdintani keskeyttää kalahdus, joka kuuluu aluksen pursimiehen käyttämästä työkalusta. Käynnissä taitaa olla reelingin korjaaminen, tai joku muu vastaava huoltotoimenpide. Taustalla soi Wärtsilän pääkoneiden tasainen jylinä sekä meren kohina aluksen harmaita kylkiä vasten. Keskeytän kuulosteluni, käännyn kannoillani ja siirryn sisälle. Taistelukeskuksen hämäryyteen tottuneet silmäni alkavat jo kaivata pois kirkkaasta auringonpaisteesta.

Saapuessani miinakannelle näen ensimmäiseksi ryhmän nuorempia merikadetteja laittamassa merimiinoja laskukuntoon. Kouluttajan antamat käskyt ja ohjeet kuulostavat täsmällisiltä ja selkeiltä. Kyllä merimiinojen kelpaa, ajattelen. Jatkan matkaani, kunnes taistelukeskuksen lähettyvillä silmiini osuu muutama vanhempi merikadetti, jotka näyttävät käyvän kouluttajan kanssa intensiivisen oloista keskustelua jostakin päivän polttavasta koulutusaiheesta. Taitavat puhua aluksen ilmatorjuntaohjuksista ja omasuojasta.Kierrokseni päätteeksi haen pentteristä kupin kahvia, lorautan joukkoon hieman maitoa ja istahdan upseerimessiin odottamaan pian alkavaa keskuskoulutusta ja sitä seuraavaa keskusvahtiani. Tarkoituksena olisi kouluttaa varoitustulen ampumista keulatykillä aluksen taistelunjohtojärjestelmältä. Kahvia siemaillessani ja kollegojen kanssa keskustellessani kuulen ympärilläni vapautunutta vapaavahtilaisten puheen sorinaa ja satunnaista posliinikuppien kilinää talousesimiehen latoessa niitä astianpesukoneeseen. Silloin tällöin vieressä olevasta messistä kuuluu korttien peluun ääntä ja äänekäs naurunremakka. Samalla sieraimiin leijuu hetki hetkeltä lähestyvän päivällisen täyteläinen aromi. Talousjoukkueen pyörittämä keittiö valmistaa lasagnea.Laivan keinuessa verkkaisesti pysähdyn hetkeksi miettimään, miltä tämä kaikki tuntuu. On pakko sanoa, että tuntuu hyvältä. Ensimmäiseksi tunnen suurta rauhallisuutta. Tätä purjehdusta on valmisteltu pitkään ja huolellisesti yhteistyössä aluksen ja Merisotakoulun kesken. Vaikka matka on vasta alkanut, toiminta on muuttunut suurelta osin rutiininomaiseksi ja ammattimaisen oloiseksi. Toiseksi tunnen ylpeyttä. Tuntuu hienolta saada laittaa oma osaaminen likoon Merivoimien tulevien ammattilaisten kouluttamiseksi. Kolmanneksi tunnen intoa. Tämä purjehdus on ollut ja epäilemättä tulee jatkossakin olemaan yksi iso, jatkuva mahdollisuus kehittää myös omaa osaamista. Sota-alus on niin monimutkainen järjestelmä, ettei kukaan liene koskaan sen käytössä täysin valmis. Mitä haasteita vielä pääsee ratkaisemaan? Mitä vielä saa opettaa ja oppia itse?

Aloitin tämän lyhyen kirjoituksen viittauksella Waltarin pääteokseen, Sinuhe egyptiläiseen. Ehkä lopetus on syytä tehdä samalla tavalla. Lääkäri Sinuhe päätti muistelmansa pohdintaan siitä, että kaikki on turhuutta. Toisaalta hän oli vanha mies, joka oli kokenut paljon hirvittäviä pettymyksiä. Niin tai näin, minusta ei tunnu samalta. Aistiessani tätä merellistä toimintaympäristöä minusta tuntuu jokapäiväisen laiva-arjenkin keskellä, kuin olisin osa jotakin itsenäni suurempaa. Opetan nuorempiani ja opin vanhemmiltani, jotta Merivoimat saisi käyttöönsä mahdollisimman osaavia ammattilaisia ja sitä kautta suoriutuisi tehtävistään tulevaisuudessakin. Kouluttamisen, harjoittelun ja päivittäisten rutiinien myötä aluksella on hyvä vilinä ja hieno tekemisen meininki. Laiva keinuu, vesi pärskyy ja pääkoneet jylisevät. Tällaiselta tuntuu olla merellä. Itse asiassa on melkein, kuin olisi kotona.

Keskusupseeri, luutnantti Kaarle Wasama