Kolmas legi on aluillaan, Ranskan Cherbourg on jäänyt taaksemme ja havahdumme, että olemme olleet pois kotoa jo neljä viikkoa. Vaikka laivalla vietetty aika tuntuu kulkevan nopeammin kuin Merisotakoululla, sitä tulee välillä huomattua kaipaavansa takaisin Suomeen.

Loppukevät ja kesän alku, on minun suosikki vuodenaikani. Silloin viimeistään tuntee talven pimeyden ja kylmyyden hälvenneet, kun ensimmäisen kerran tulee herättyä hieman liiankin aikaisin, verhon raoista sisälle karkaileviin auringonsäteisiin ja koulun ympäröivän muurin päällä istuvien lokkien huutoon. Myös kasvikunnan herääminen kesään on minusta parasta mitä luonto meille tarjoaa. Siitepölyistä huolimatta, kirkkaan vihreät lehdet tuovat kauan kaivattua piristystä Suomenlinnaan, Helsinkiin kuin koko Suomeen.

Harmikseni joudun odottamaan näitä ilmiöitä ensivuoteen. Meidän reittimme on vienyt meidät kauas pitkin maapallon pituus- ja leveyspiirejä. Varsinkin pistäytyminen Kanarian saarilla aiheutti sen, että valoisuuden asteittaista lisääntymistä ei ole päässyt havaitsemaan. Lokitkaan eivät jostain syystä ole päästäneet ääntäkään matkamme varrella. Merellinen ympäristö, kaikkine merinisäkäshavaintoineen, ei kuitenkaan ole otollista luonnon vehreyden ihailuun.

Palattuamme Suomeen, puut ja pensaat ovat menettäneet osan raikkaudestaan muututtuaan jo syvän vihreiksi. Päivien pitenemisestäkään ei ole iloa kuin muutamaksi päiväksi, ennen kuin alamme jo kallistumaan takaisin talveen. Onneksi minulta löytyy vahvaa luottoa meidän lokkeihimme.