Kirjoitettu toukokuussa

Tänään on 21.5.2021 klo 0939. Suomenlinnan vallitseva sää on epävakaa, lämpötila on 10℃, tuulen suuta 285 ja nopeus 9 m/s. Ilmanpaine on 998 hPa, näkyvyys yli 50 km. Aurinko nousi tänään 0427. Auringonlasku tänään 2207.

989 päivää kadettikoulua ja 98 päivää jäljellä. Noin 230 päivää on vietetty merellä ja lisää tulossa. Koulutuksen takia ajettu yli 10 000 kilometriä autolla, merimaileista puhumattakaan. 17 eri koulutusalusta. Santahaminan kampus, Suomenlinnan Merisotakoulu, Imatran Raja- ja merivartiokoulu, Upinniemen ja Pansion varuskunnat kahlattu läpikotaisin. Kivet, väylien suunnat ja saaret Turusta Helsinkiin muistuu mieleen pienen kertaamisen jälkeen. Eikä unohdeta erästä lipputankoa, johon aluksen keula osoittaa, kun lähdetään Pansiosta Airistolle. Yksi kandidaatintutkielma ja keskimäärin joka kolmas viikko kirjoitettu essee. Kohta 210 opintopistettä, joiden saavuttamiseksi on tehty noin 50 tenttiä ja siihen vielä lisäksi useat lisenssit ja oikeudet. Matkan aikana on löytynyt useampi uusi ystävä, joiden kanssa on koettu onnellisuutta, onnistumisia, vastoinkäymisiä, myötähäpeää, iloa, kauhua, pahoinvointia, väsymystä sekä turhautumista.
Tästä lopputulemana saadaan Rajavartiolaitokselle yksi uusi upseeri.

Miten tähän päivään ja näihin päätöksiin on päästy? En osaa antaa yksiselitteistä vastausta. Suurin vaikuttava tekijä päätökseen lähteä opiskelemaan Maanpuolustuskorkeakouluun on varmasti ollut halu auttaa ja tehdä jotain merkityksellistä. Tämä halu ei rajannut kovinkaan montaa alaa pois, joten päätin lähteä suorittamaan vapaaehtoisen asepalveluksen ja katsoa, mihin se polku minua vie. Varusmiespalveluksen aikana ymmärsin, että pystyn yhdistämään monet minua kiinnostaneet alat Maanpuolustuskorkeakoulussa ja eritoten merivartio-opintosuunnalla, joten täällä ollaan.

Kuten alussa olevasta listauksesta voi päätellä, töitä on tehty paljon. Työmäärän takia on täytynyt priorisoida ajankäyttöä. Milloin tehdään kouluhommia ja milloin on ok laittaa tietokone takaisin reppuun? Kun antaa kaikkensa ja tekee parhaansa, voi olla tyytyväinen itseensä. Ennen kaikkea tulee muistaa, että me ei opiskella arvosanoja varten, vaan työelämää varten. Tämän haluaisin, että tulevat kadetit sisäistäisivät, vaikka se hieman itsestäänselvyydeltä kuulostaakin.

Yksi isoista oivalluksista on ollut se, kuinka tärkeä tukiverkko on. Opiskelu vie aikaa niin paljon, etten osannut ainakaan itse siihen varautua. Tukiverkkoja on mielestäni kaksi: kotijoukot sekä kurssikaverit. Kurssikaverit ymmärtävät työn määrän ja opintojen sitovuuden. Kotijoukot taas pitävät jalat maassa ja pään pilvissä. He muistuttavat myös hieman siitä, että on sitä elämää koulun ulkopuolellakin. Joskus on joutunut myös kertomaan kotiväelle, että nyt on kiire. Täytyy kuitenkin muistaa, että ei se kiire yleensä kovin kauaa kestä.

Koulutukseemme on tullut useita muutoksia vallitsevan maailmantilanteen myötä. Nyt olemme päässeet kokemaan etäopetuksen haasteet ja hyödyt, vaikka se ei ole aikaisemmin ollut se ensisijainen opetusmenetelmä. Opinnot ovat kuitenkin saatu suoritettua suunnitelmien mukaisesti. Uskallan kuitenkin väittää, että vaikka etäopintoja on ollut useita viikkoja, ellei jopa kuukausia, ei tämä opiskelu kuitenkaan helpommaksi ole käynyt. Työn määrä on ollut kenties suurempi, mitä se aikaisempina vuosina on ollut, mutta nykyistä tilannetta on vaikea verrata aikaisempaan. Paljon on muuttunut viimeisessä vuodessa. Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut: tähän aikaan joka kevät jokaisella viimeisen vuoden merikadetilla mielenpäällä siintää jo viimeinen koulutuspurjehdus. Se on ollut aina viimeisen opintovuoden huipennus. Tänä vuonna koulutuspurjehdus järjestetään sovelletusti osittain Suomenlinnassa sekä osittain miinalaiva Hämeenmaalla.

Vuonna 2020 poikkeusolot ja poikkeusjärjestelyt koulussamme herätti alkuun pienen huolen, että pitääköhän meidän valmistumisaikataulu paikkaansa enää tämän jälkeen. Pian kuitenkin tuli ilmoitus, että koulutus jatkuu ja valmistumme, oli tilanne mikä hyvänsä. Tämä oli suuri helpotus. Nyt kun loppu alkaa häämöttää horisontissa, täytyy myöntää, että tämä Covid–19 on aiheuttanut itselleni hieman harmaita hiuksia, enkä varmasti ole ainut. On hankalaa suunnitella siviilielämää, kun mitään varmuutta tulevista viikoista ei ole. Toki sama haaste koskee meitä kaikkia. Asenne on ratkaisu tähänkin ongelmaan.

Nyt kun kouluajan viimeinen coopper on juostu, kandi hyväksytysti suoritettu, kaikki tentit tentitty ja opinnot viimeistä rutistusta vaille valmiit, uskaltaa hieman miettiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Usealle tulee eteen muutto uuteen kaupunkiin, uudet työkaverit sekä integroituminen uuteen työhön. Hieman malttamattomana odotan jo elokuuta, mutta yritä nauttia vielä tulevista opinnoista sekä lomasta ennen työelämän huolia. Merivartio-opintosuunta on valinnut jo tammikuussa työyksikön, johon valmistumisen jälkeen menemme. Se on konkretisoinut ajatuksen, että kyllähän me valmistumme nopeammin kuin uskoinkaan.
Pääsin työyksikköön, johon halusin. Olen oppinut paljon, kasvanut ja kehittynyt. Mitä sitä muuta voi vaatiakaan? Täytyy kyllä tunnustaa, että välillä mieleen juolahtaa ajatus siitä, kuinka tulen pärjäämään. Eihän me saada koulusta vastausta ja oppia kaikkeen. Noh, edellisen lauseen kirjoittamisen perään täytyy todeta, että oikeasti se oppiminen lähtee vasta siitä, kun astutaan työelämään. Eihän tässä ikinä olla valmiita ja aina on uutta opittavaa. Pian on kaikki eväät annettu ja se, kuinka niitä eväitä lähtee ammentamaan, on itsestä kiinni.

Uskon, että en ole ainoa joka allekirjoittaa kysymyksen; mihin tämä aika on mennyt? Tähän kolmeen vuoteen on mahtunut paljon tapahtumia ja kokemuksia, joita ei nyt pysty edes muistamaan. Toivottavasti ne muistuvat sitten, kun tämä kupla puhkaistaan. Onneksi kuitenkin hauskimmat kömmähdykset ja tarinat seuraavat ja värittävät tätä nykyistäkin arkea. Joskus naurettu vedet silmissä ja joskus koettu epäonnistumisia, mutta tärkeintä on osata nauraa itselleen.

27. elokuuta lähestyy ja samoin se odotettu työelämä. Jännittävää nähdä missä sitä ollaan 10 vuoden päästä. Vuosien saatossa pääsen toivottavasti ja mitä todennäköisimmin haastamaan itseäni. Sitä ainakin toivon.

Kadetti Kiira Kiikeri
88. merikadettikurssi, merivartio-opintosuunta