Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu –
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu
tuul’ ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.

Kadetit eivät ole tulleet hakemaan Kainuusta helppoja onnistumisen elämyksiä. Syndalenin autereisten kangasmetsien ja Kuhmon hyisten korpilakeuksien välillä vallitsee iso kontrasti ja kokemuksia toisen vuosikurssin kadeteille ovat tarjonneet niin vaihtelevat sääolosuhteet kuin Maasotakoulun järjestämä taisteluharjoituskin. Henkisesti kuormittavin taakka täällä lienee useimmille kurssitovereilleni ollut ryhmän ammunnanjohtajan lisenssin auskultointi. Jokainen ampumatapahtuma edellyttää mittavaa suunnittelutyötä, jossa kadetteja arvioidaan jatkuvasti ja syväoppiminen tapahtuu usein kantapään ja erehdysten kautta. Kova vaatimustaso tarjoaa hyvän pohjan itsensä kehittämiselle.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll’ on myötä,
kun latu on aukaistu edessään –
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens’ itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.

Ammunnan johtajan vastuu on jakamaton. Jokainen kadettityöryhmän jäsen luonnollisesti tukee suunnittelu- ja toimeenpanoprosessissa, mutta viime kädessä johtaja itse vastaa oman ammuntansa onnistumisesta. Johtaja laatii ammuntaan tarvittavat tilauslomakkeet, käskee toimihenkilöiden tehtävät ja valvoo tarvittavat varotoiminnan järjestelyt. Päivän aikana ehditään pitää kaksi kovapanosammuntaa nuoremmille kadeteille, yksi valoisalla ja yksi pimeällä. Puolikkaan päivän ajan työryhmän ampumapaikka on pelikenttäni, jossa ammunnan johtajan 40-sivuinen ampumakäsky on sana ja laki. Tehtävä edellyttää herpaantumatonta tilannetajua ja hyvää toimeenpanokykyä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, –
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss’ oikea, väärä.

Tulikaste koittaa. Seison ammunnan aloituspaikalla yhdeksän nuoremman kadetin edessä, vieressäni viisi huomioliiveihin sonnustautunutta toimihenkilöä ja ammunnan valvoja. Kolme muuta työryhmäläistäni ovat jo maalialueella asettelemassa maalitauluja ja tulenkuvauskenttiä toimintakuntoon. Asento, lepo, tarkastakaa aseet ja hallussa olevat lippaat. Sitten on alkupuheiden aika. Valmistavien koulutusten, liikerataharjoittelun ja ryhmänjohtajan kanssa toteutetun maastontiedustelun myötä edessäni seisovalla sotilasjoukolla on pian taktinen tilanne ja tuleva tehtävä hallussa. Taistelukenttä häämöttää. Lähdemme sivakoimaan ryhmän voimin kohti tuliasemia, kun sotureiden varustus ja arsenaali on tarkastettu ja lippaat ovat täynnä messinkivaippaisia patruunoita.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss’ –
mut käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa.

Eino Leino, yksi Suomen suurista kansallisrunoilijoista, syntyi 144 vuotta sitten Kajaanissa ja lausui tekstin runokatkelmat vuonna 1900 julkaistussa teoksessaan Hiihtäjän virsiä. On inspiroivaa ajatella, miten nämä samat hämmästyttävän kauniit Kainuun maisemat taltioituivat aikanaan Leinon sulosointuihin. Samalla on traagista tiedostaa, kuinka riimit tulivat toteen 40 vuotta myöhemmin Kuhmon-Lieksan alueen mottitaisteluissa. Sanat ja maisemat muistuttavat meitä siitä, miksi opiskelemme täällä hämärän rajamailla olosuhdetaitoja ja kouluttajan perustaitoja. Maanpuolustus on upseerin tärkein tehtävä ja ampumataito on sotilaan tärkein taito, kaikkina vuodenaikoina ja kaikissa valaistusolosuhteissa. Taisteluammunta on yksi parhaista työkaluista taistelijan ampumataidon kehittämiseen ja sen merkitystä ei tule väheksyä.

Kadetti Miro Säkkinen
107. kadettikurssi