Lähestulkoon päivälleen kaksi vuotta sitten kirjoitin muuan alan lehteen tekstin, jossa kerroin, että en tiennyt mille matkalle astuinkaan, kun pakkasin kapsäkkiin vaihtokalsarit sekä hammasharjan ja hyppäsin junaan, jonka päämääränä oli sotatieteiden kandidaatin tutkinto. Tuolloin tulevaisuus oli vielä melko suuri tuntematon, jonka ympärillä leijaili epävarmuuden usva. Nyt kaksi vuotta myöhemmin voin kuitenkin taputtaa ensimmäisen vuosikurssin minääni olalle. Koulutaival on tältä erää jo loppusuoralla ja maaliviiva, joka myös valmistumisena tunnetaan, häämöttää aivan nurkan takana.

Tuolloin aiemmin mainittua tekstiä kirjoittaessani ei nuorella kadetin raakileella ollut vielä pienintäkään aavistusta siitä, minkälainen vuoristorata kadettikoulun tarjoamasta kolmivuotisesta muodostuisikaan. Vaikka opintojen päämääränä on vain ja ainoastaan yksi asia, on opiskelijana osattava nauttia myös matkasta ja sen mukanaan tuomista ylä- ja alamäistä. En puhu ainoastaan pitkistä auditoriossa istutuista päivistä tai avantoon hiihtämisestä Vuosangassa, en pelkästään lumen sulattamisesta risutulilla enkä Syndalenin lempeästä merituulesta. Puhun kaiken tämän lisäksi niistä kouluporukan kesken vietetyistä illoista ja päänsärystä pitkäksi venyneiden opiskelijatapahtumien jälkeisenä aamuna. En tiedä voiko kaikkia asioita opiskeluiden varrelta muistella erityisellä lämmöllä, mutta ainakin voin sanoa ottaneeni kaiken irti opiskeluvuosista.

Vaikka monet asiat kuluneen kolmivuotisen aikana ovatkin tapahtumahetkillä aiheuttaneet lähinnä närää ja hampaiden kiristelyä, kultaa aika muistot yllättävänkin nopeasti. Jo nyt, LVI-olosuhteissa tietokoneella kirjoittaessa voi (melkein) nauraa sille, kun makasi syyskuisessa sateessa kahden kitukasvuisen kuusen juurella siinä toivossa, että lähes täysin havuistaan riisuuntuneet kuusenoksat varjelisivat luontoäidin raivorakkaudelta. Juuri tämänkaltaiset muistijäljet, hyvät ja huonot, ovat niitä mikä mielestäni tekee kadetin opinnoista uniikkeja. On hankala kuvitella, että mikään muu korkeakoulu Suomessa kykenisi tarjoamaan niin kokemusrikasta opintopolkua, kun mitä Kadettikoulu tarjoaa. Kouluvuosien saatossa on tuntunut lähes syylliseltä lunastaa opintopisteitä sinkoja ampumalla.

En tahdo kuitenkaan jättää sellaistakaan kuvaa, että Kadettikoulussa korkeakoulututkinnon saa hutkimalla konekiväärillä vyötä tyhjäksi kolme vuotta putkeen. Kaiken Die Hard -hurjastelun ohella Kadettikoulun akateeminen puoli saa yllättävän vähän huomiota. Luennot sotahistoriasta ja -teknologiasta, kelmujen sovittelu taktiikan luennoilla ja kandidaatintutkielman loihtiminen ovat toimineet vastapainon tavalla palauttamassa kadettien jalkoja maan pinnalle, virkamiesruotsista puhumattakaan. Vaikka voin puhua ainoastaan omasta puolestani, uskon että eläkepäivien muisteloissa keskiössä ovat enemmän kaikki toiminnantäyteiset päivät, kun ne päivät, jolloin yritettiin piiloutua auditorion takariviin pelaamaan pasianssia. Mainittakoon myös, että aselajiopintojen alettua pasianssi vaihtui miinaharavan pelaamiseen. Näin ollen pelaaminen muistiinpanojen tekemisen sijasta oli perusteltavissa oman ammattitaidon kehittämisellä ja ylläpitämisellä. Tässä vaiheessa viimeistään lienee selvää myös se, että allekirjoittanut on pioneeri.

Jos itsensä toistaminen ja kliseiden kirjoittaminen laskettaisiin Suomen rikoslaissa rangaistavaksi teoksi, odottaisi minua luultavasti pitkä kakku. En voi kuitenkaan tarpeeksi korostaa sitä, kuinka värikäs matka Kadettikoulun alusta tähän pisteeseen asti on ollut. Kaikki hyvä kuitenkin tulee aikanaan päätökseensä, ja kadetin opinnot eivät ole tässä asiassa poikkeus. Viimeiseen opintovuoteen oman lisänsä on siivittänyt kandidaatintutkielman valmiiksi saattaminen ja palautus sekä tulevan palveluspaikan varmistuminen. Erityisesti jälkimmäisenä mainittu tuo opiskeluun mukaan hieman hampaiden kiristelyä, sillä tulevaisuuden suunnittelu tässä vaiheessa tarkoittaa sitä, että hiljalleen on aika pukea isojen poikien housut jalkaan ja valmistautua siirtymään verojen maksamisen tuolle puolen. Itseni mukaan lukien suurimmalla osalla kurssista edessä on muutto uudelle paikkakunnalle, mikä lisää haasteita entisestään uuden elämän aloittamiseen.

Vaikka lupasin, että en käytä koko tekstiä kuluneiden vuosien muisteluun, tuli tästä tekstistä tahtomattani lapseninnolla kirjoitettua päiväkirjaa muistuttava kertaus siitä mitä opinnot on pitänyt sisällään viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana. Lienee sanomattakin selvää, että koulu tarjoaa kolmessa vuodessa muutakin, kuin sotatieteiden kandidaatin tutkinnon. Se tarjoaa ystävyyssuhteita, jotka kestävät läpi elämän ja kokemuksia, joita ei siviilimaailmassa välttämättä pääse kokemaan.

Vaikka koulua on vielä viisi kuukautta jäljellä, tahdon jo tässä vaiheessa ilmaista kiitollisuuteni siitä, kuinka paljon olen päässyt näkemään ja kokemaan Kadettikoulussa. Kadettivuodet voi käydä läpi vain kerran, ja mielestäni juuri ne ovat niitä vuosia, kun otetaan elämisestä kaikki irti. Jos ei muuta, niin ainakin eläkkeellä on jotain muisteltavaa, hyvässä ja pahassa. Olkaamme siis ylpeitä siitä mitä saamme kadettiupseereina edustaa ja pitäkäämme uran loppuun asti mukanamme ne arvot, joita jokainen meistä on sitoutunut edustamaan.

Kadetti Joona Rättö
107. kadettikurssi
@upseeriksi