Kohti valmistumista ja työelämää: Maavoimat, pioneeriopintosuunta

3 vuotta ja 70 000 matkustettua kilometriä koulun perässä, mutta minkä tähden?
Kadettikoulu ja sotatieteiden kandidaatin tutkinto. Minkälaisia ajatuksia ne herättivätkään minussa, kun ne ensi kerran kuulin? En totisesti muista. Minulle upseerin ura ei ikinä ollut mikään lapsuuden haaveissa siintänyt unelma-ammatti. Mikä sitten sai minut hakemaan Maanpuolustuskorkeakouluun kaikkien muiden vaihtoehtojen sijaan? Sekin on

hieman mysteeri itselleni, mutta valinta ei ole ollut huono. Yritän tässä tekstissä hieman avata syitä sille miksi valitsin upseerin uran, miten olen kokenut viimeiset kaksi ja puoli vuotta koulussa ja mitä odotan tulevalta.

Palomies. Nykyaikana toki käytän termiä pelastaja, koska sukupuolineutraalit ammattinimikkeet ovat pinnalla. Sellainen supersankari minusta piti tulla! Ei kuitenkaan pelkästään siksi, että isäni on palomies. Hän on muuten kova jätkä, sillä hän täyttää 59 vuotta elokuussa ja läpäisee edelleen kaikki fyysisen kunnon testit, joita esimerkiksi savusukellustehtävät vaativat. Saa suorittaa perässä. Pelastajan ammatissa minua kiehtoo ihmisten auttamisen ja tulipalojen sammuttamisen lisäksi etenkin yllä olevan esimerkin avulla kuvailtu fyysisen toimintakyvyn merkitys ammatissa pärjäämisen kannalta. Olen käynyt myös Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan pääsykokeissa keväällä 2015, mutta silloin ovet eivät auenneet kyseiseen opinahjoon. Edelleen sama teema säilyi, eli kiinnostus liikuntaa ja ihmisen fyysistä toimintakykyä kohtaan. Kiinnostus, josta on tullut iso osa elämääni jo pelkästään parikymppiseksi kestäneen ”urheilu-uran” vuoksi. Siitä urasta voisi kirjoittaa hyvinkin vahvasti värikynällä maustetun oman blogitekstinsä, mutta ei siitä sen enempää tähän.

Luonto. Kukapa tässä ammatissa työskentelevistä ei tykkäisi liikkua luonnossa. Toimistotyö ei ollut missään vaiheessa sopiva vaihtoehto minulle. Tuskin pystyisin siihen, tai vaikka pystyisinkin, niin en minä siitä nauttisi. Toki upseerin työt vaativat välillä toimistossa istumista, mutta suurin osa työstä tehdään muualla. Tunnustan kuitenkin, että marraskuun sateiset illat eivät ole kivoja, varsinkaan kun majoituksena on teltta, jonka katto vuotaa. Kuitenkin ne kuuluvat tähän työhön, eikä se ole huono asia, sillä nämä kyseiset illat pitävät ihmisen nöyränä. Kaikki intin käyneet tietävät, kuinka hohdokasta se on tällaisen kokemuksen jälkeen päästä sisätiloihin, ottaa kuuma suihku ja pukea tyttöystävän (tai poikaystävän, tai vaikka äidin) kutomat villasukat jalkaan. Se tuntuu edelleen yhtä hyvältä kuin se tuntui tammikuussa 2016, kun oma, märällä loskalla höystetty alokasleirini tuli päätökseen Säkylän Huovinrinteellä.

Se ei muuten ollut vielä tuo alokasleiri, joka sai minun pääni kääntymään kohti Santahaminaa, mutta se sai minut jostain syystä hakemaan aliupseerikurssille. Ihmettelen tuota päätöstä vieläkin. Oikeastaan mitään, mitä tapahtui vuonna 2016 ei voi pitää suurimpana syynä sille, että hain Kadettikouluun. Varusmiespalvelus nosti toki pintaan paljon uusia ajatuksia asiaan liittyen, mutta päätös syntyi vasta vuoden 2017 alkupuolella. Sopimussotilas, vänrikki Pelttari. Se, mitä koin tuon puolikkaan vuoden 2017 aikana, sai minut hakemaan sotatieteiden kandidaatiksi. Työyhteisö oli mahtava, työtehtävät mielekkäitä ja lähes joka päivä oli kiva lähteä töihin. Toki sopimussotilaana erilaiset nakkihommat myös osuivat kohdalle, mutta pääosin aikani Satakunnan jääkäripataljoonan 2. jääkärikomppaniassa oli mahtavaa, noin niin kuin työksi. Tähän väliin suosittelenkin kaikkia varusmiespalveluksen käyviä pyrkimään sopimussotilaan tehtäviin. Maailma ”intin verkkareissa” on todella erilainen kouluttajahuoneen oven toiselta puolen…

No mitä viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat sitten pitäneet sisällään? Vastaus: PALJON. En rehellisesti edes tiedä, mihin kaikkeen olen saanut lisenssin ja mitä kaikkia oikeuksia tässä onkaan saatu kasaan. Mutta aikaa koulun penkillä, perinteisessä korpossa sekä tietenkin itsesääliä symboloivassa sikiöasennossa on tullut vietettyä, välillä jopa yli oman sietokyvyn. Kadettikoulu ei ole aina kivaa. Hetkessä sitä ei itse välttämättä ymmärrä, mutta kyllä tässä kolmannen vuoden keväällä sitä jo vähän paremmin ymmärtää, että onhan tässä opittu todella paljon hyödyllisiäkin asioita. Niin akateemisessa mielessä, kuin tietenkin myös sotilaallisessa mielessä. Kyllä se kynä pysyy kadetinkin kädessä (tai no, suurimman osan), vaikka aseista sitä useammin kuvia laitetaankin. Tai siis muut sotilaat laittavat, minä en.

Ehkä suurin oppi on kuitenkin tullut lukuisten luentojen ja sotaharjoitusten ulkopuolelta. Olen oppinut arvostamaan läheisiä ja ystäviä sekä heidän kanssaan vietettyä aikaa uudella tavalla, koska opiskeluaikana vapaa-aika omassa kotikaupungissa on kortilla. Ehkä läheiset ja ystävät eivät sitä täysin ymmärrä, mutta meille kadeteille se on kallisarvoisinta aikaa tämän koulurupeaman aikana. Se on aikaa, jolloin ei tarvitse puhua sotajuttuja tai stressata seuraavia tenttejä. Se on aikaa, jolloin koulujutut unohtuvat ja joka auttaa jaksamaan läpi pitkien kouluviikkojen esimerkiksi pimeässä ja märässä marraskuussa.

104. kadettikurssi valmistuu 28.08.2020. Tiedän, että menen takaisin Huovinrinteelle töihin. Yksikköä en vielä tiedä, enkä siten tulevia työtehtäviäkään tarkasti, mutta odotan jo tuota aikaa kovasti. Opintoja on vielä toki jäljellä, mutta tässä kohtaa ei tarvitse enää puristaa mailaa. Kaikki viimeisen vuoden opinnot tähtäävät nimenomaan pärjäämiseen ensimmäisissä työtehtävissä, joten se jossain kohtaa ehkä hieman kadoksissa ollut motivaatio löytyi suhteellisen helposti, kun kolmas viiva tuohon kadetin arvomerkkiin lätkäistiin elokuussa 2019.

Tulevaisuus siis näyttää menneitä vuosia valoisammalta, mutta menneet vuodet ovat edellytys valoisalle tulevaisuudelle. Työ luutnantin nappuloilla varustettuna kouluttajana ei jännitä, koska työkalupakki on suhteellisen täynnä tavaraa jo tässä vaiheessa. Kadettikoulua ei myöskään kannata pelätä. Sopivan nöyrä, mutta päättäväinen asenne, niin hyvä tulee!

Joskus kilometrit tuntuvat pitkiltä, kun sunnuntai-ilta kääntyy yöksi ja kyltti ilmoittaa matkaksi Lappeenrantaan vielä toistasataa kilometriä. Vaan joka kerta se matka on tullut päätökseen, vaikka joskus tie tuntuu yhtä pitkältä, kuin miltä nämä kaksi ja puoli vuotta ovat välillä tuntuneet. Mutta niin vain tämäkin matka tulee suhteellisen pian päätökseensä. Kolme vuotta ja 70 000 kilometriä välillä Turku – MPKK/MAASK. Palkinto, joka elokuussa odottaa, on kaiken tämän arvoinen!

Hyvää alkanutta vuosikymmentä ja tsemppiä kaikille, etenkin kadikseen hakijoille!

Kadetti Juuso Pelttari
Instagram ja Twitter: @kadettipelttari

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s