Muutama viikko sitten perheeni oli lähdössä viemään isää töihin. Isällä oli edessä kolmen viikon työreissu jossain kaukana pohjoisessa. Kun muut olivat jo eteisessä pukemassa ulkovaatteita päälle, havahduin etteivät he olisi ottamassa minua mukaan saattamaan. Hätäännyin. Makasin pöydän kulmalla ja yritin nousta niin nopeasti siivilleni kuin vain pystyin. Hätiköidessäni löin siipeni kahvikupin sankaan ja putosin reunalta syöksykierteessä vaatekasan päälle. Pää pökerryksissä ihmettelin mitä tapahtui. Siinä samassa joku veti yläpuolellani vetoketjun kiinni. Tuli pimeää. Hetkeä myöhemmin tunsin, että minua liikuteltiin paikasta toiseen. Välillä kuului puhetta, välillä moottorin pärinää. Sitten taas siirrettiin paikasta toiseen. Tämä toistui moneen kertaan.

Pitkän odotuksen jälkeen vetoketju avattiin ja isä tuijotti minua hämmentyneenä. Hän ihmetteli, että miten kummassa minä olin päätynyt hänen vaatekassiinsa. Olin peloissani ja minulla oli ikävä perheen lapsia. Oli kylmä ja luntakin oli valtavasti. Isä kuitenkin lohdutti, että kaikki on hyvin ja voisin kulkea hänen seurassaan koko harjoituksen ajan. Ei olisi hätää. Kotiinkin päästäisiin heti kahdenkymmenen päivän päästä.  Voisimme soitella kotiin ja lähettää lapsille kuvia, joissa näkyy mitä kaikkea teen isän mukana töissä. Lapset varmasti ilahtuisivat, kun saisivat nähdä, mitä kaikkea pääsisin täällä isän kanssa kokemaan. Isän puhe lohdutti. Mikäs minulla täällä olisi ollessa.

Jo muutaman päivän totuttelun jälkeen huomasinkin olevani elämäni suurimmassa seikkailussa isän matkassa. Lapset kotona ovat hihkuneet riemusta nähdessään, mitä kaikkea olen täällä päässyt näkemään ja kokemaan.

Perheen pienimäisen lelu
Pekka Perhonen