Harjoitus Kainuun talven ihmemaassa

Vuosangan ampumaharjoituksen sisältö lienee käsitelty jo riittävän moneen kertaan. Harjoitukseen sisältyy paljon muutakin kuin vain ampumista ja hiihtoa, enkä puhu nyt taisteluharjoituksesta tai olosuhdekoulutuksesta. Harjoituksen ensisijainen tarkoitus toki on opettaa kadetteja toimimaan talviolosuhteissa, ja harjoittaa ryhmän sekä partion toimintaa ihan käytännön tasolla leipälajinsa parissa. Lisäksi mukana tulevat lisenssit ja oikeudet saavutetaan lähes huomaamatta kaiken muun toiminnan lomassa.
Kolmen viikon reissu oman persoonan syvimpiin kolkkiin on ohi, ja yrittäessäni pukea koettua sanoiksi osoittautuukin se odottamattoman hankalaksi tehtäväksi. Vuosangassa ollessa, ja plussakelejä kirotessa tuntui, että mielikuvitus toi hopeatarjottimella ajatuksia ja kirjoittamisen aiheita enemmän kuin mitä pääkoppa pystyy käsittelemään, mutta nyt tarjottimella makaa pelkkä tyhjä arpa.

Vuosankaan lähdettäessä tunnelma oli jossain pelonsekaisen innostuksen, ja kärsimättömän välimaastossa. Linja-auton tyhjän sisuksen täytti levoton vitsailu, ja takapenkillä kirjotettiin jo tulevia sankaritarinoita. Kuka nukkui, kuka stressasi kolmen viikon telttayöpymisistä, kuka kuumotteli jo tulevaa avantopulahdusta. Jokaisen ensimmäisen vuosikurssin kadetin käytetyin nettisivu vaihtui Varustelekasta Ilmatieteen laitokseen ja Forecaan, josta päivittäin tarkasteltiin täsmäsäätä Kuhmoon. Kaikkien tiedossa toki oli, että kainuulainen kuiva ja kirvelevä pakkanen iskee päin kasvoja kovemmin kuin Santahaminan kostea ja löyhä pakkasenkaltainen viileä meri-ilma. Kaikesta ennakkotiedustelusta huolimatta pakkanen tuli yllätyksenä. Ryhmitykseen saavuttaessa, ja bussin ovien auetessa ilmeet muuttuivat innostuneesta vähintäänkin vakavaksi, ja hermostunut nauru vaihtui koleaan hampaiden kalisemiseen.

Ensimmäisten päivien ohjelma onneksi oli melko armahtava, ja pukeutuminen perustui lähinnä siihen, kuinka paljon vaatetta saa laitettua päälle. Vierailu Raatteen tiellä ja olosuhdekoulutus olivat odotettuja lähinnä siitä syystä, että kummassakaan ei tullut hiki. Kun ensimmäiset ”armopäivät” olivat ohi, alkoi todellinen koettelemus. Suksien kuittaamisen jälkeen kovimpienkin vitsiniekkojen verbaalinen komiikka vaihtui lähinnä hermostuneeseen vitsailuun suksien luistamisesta, ja ensimmäisen viikon ajan käytetyin fraasi ”eihän täällä nyt niin kylmä oo” olikin sittemmin jo täydellisesti merkityksensä menettänyt.
Monien yllätykseksi tämä fraasi kävikin toteen, eikä kainuulainen kylmä enää ollutkaan niin kylmä. Olihan se viileä, mutta kadettien olosuhdesopeutumiskyky vei voiton pakkasen ja pukeutumisen kädenväännössä. Ensimmäiset ammuntapäivät, jopa koko ensimmäinen viikko kului lähinnä uutta toimintaympäristöä tarkastellessa, ja kun paikat alkoivat käydä edes hitusen tutuiksi, alkoi omien ammuntareissujen vertailu ja sotilasympäristölle ominainen henkseleiden paukuttelu. Yksi ryhmä oli hiihtänyt ainakin miljoona kilometriä, ja toinen ryhmä kaksi miljoonaa, mutta silti tunnin nopeammin kuin kolmas ryhmä.

Allekirjoittanut aloitti ryhmänsä kanssa Vuosangan työtaakan tulitoiminnanvalvojan tehtävillä, ja liittyi vasta myöhemmällä ajankohtaa ampuvaan joukkoon, muiden hoitaessa TTV:n pottia.
Tiettävästi kukaan ammatikseen maastokuvioisia vaatteita kantava, tai alaa opiskeleva ei ole valittanut siitä, että pääsee ampumaan rynnäkkökiväärillä, konekiväärillä tai singolla. Ammunnat siis eittämättä olivat Vuosangan harjoituksen suola ja selkäranka, parasta antia. Kuluneen kolmen viikon aikana on annettu sitä kuuluisaa ”rajua rakkautta” henkilökohtaiselle rynnäkkökiväärille, tuhottu teräksisiä ja pressuista kyhättyjä vaunumaaleja sisäpiipuilla, harjoitusraketeilla ja kovilla singoilla, ammuttu valopistoolilla siihen pisteeseen että etusormen kramppi on jo krooninen tunne, paukutettu valaisuraketteja ja käsivalaisuraketteja rystyset valkoisina, viritetty tulenkuvauskenttiä sormet noessa ja huolehdittu ampuvan joukon turvallisuudesta oranssia liiviä kantaessa. Ei toki sovi unohtaa hiihtoa, jota vuosangan harjoituksessa saa harjoittaa siinä määrin, että kotiin palatessa pelkästään kengän alla kirskuvan pakkaslumen ääni nostaa vatsahapot kurkkuun.

Ensimmäisen viikon jälkeen suomen talvikaan ei enää näyttänyt parhaita puoliaan, vaan päinvastoin, talvi muistutti siitä mistä se paremmin tunnetaan: lumesta. Vaikka en itseäni kaupunkilaiseksi mielläkään, ja olen ennenkin 23-vuotisen elämäntaipaleeni aikana kohdannut lumisadetta, oli vähintäänkin hämmentävää todistaa, kuinka missään maailman kolkassa voi sataa lähes kaksi viikkoa putkeen lunta. Tuntemattoman Sotilaan alikersantti Hietasta lainatakseni: ”Kyl mä kauhiast ihmettelen. Täs meil näyttäis olevan kauhia mysteeri, oikee mysteerinäytös.”

Kilometrejä niellessä hyvin etäisesti hiihtoa muistuttaneella suksilumikenkäilylläni pohdin, että kaiken käytännön oppimisen lisäksi kyseisen harjoituksen toissijainen, lähes huomaamaton opetustarkoitus lienee mielenlujuus ja ryhmäytyminen muiden samoja latuja kuluttaneiden kanssa. Vaikka monella tuliaseman lumipenkkaan nojatessa tai kosteita kumisaappaita aamuisin jalkaan vetäessä kävikin mielessä heivata taisteluvarustus ja sukset lähimmän vaaran huipulta alas, ei kukaan lopulta näin päätynyt tekemään. Vuosangan harjoituksessa mielestäni kiteytyy hyvin se, mitä kadettiveljeys on. Jos joku ei jaksa, tai harkitsee juuri edellä mainittujen manöövereiden toteuttamista, on muu ryhmä ja aseveljet tukena. Kukaan ei missään vaiheessa jää yksin mielipahan ja uupumisen kanssa. Ryhmäkemia ja ryhmässä toimiminen mielestäni olivatkin harjoituksen kantavia teemoja viimeistään siinä vaiheessa, kun auringonpaiste ja seesteinen talvisää vaihtuivat taivaalta laskeutuviin jalkarätteihin ja pilviseen taivaaseen. Lienee täysin ymmärrettävää, että jossain vaiheessa kolmen viikon jatkuvaa yhdessäoloa ryhmän sisäiset ja ulkoiset välit kiristyvät hetkellisesti, mutta missään nimessä ei pysyvästi. Se mikä ei tapa, ottaa päähän hetken ja vahvistaa sitten. Näin myös tällä kertaa.

Huolimatta ylläolevasta tekstistä, ei kolmen viikon harjoitus Kuhmon idyllisessä talven ihmemaassa ollut niin brutaali koettelemus, kuin mitä verbaalinen antini voisi antaa ymmärtää. Ihminen oppii itsestään parhaiten silloin, kun tämä laitetaan henkisille ja fyysisille äärirajoilleen. Jokainen meistä voi yllättyä siitä miten paljon ihmiskeho, ja erityisesti -mieli voi kestää, ja mihin kaikkeen se taipuu. En sano, että Vuosangassa ketään olisi laitettu äärirajoille missään mielessä tai missään vaiheessa, mutta uskon, että itseni mukaan lukien, moni oppi uusia asioita itsestään ja ympäröivistä ihmisistään – mielenlujuutta ennen kaikkea.

Kadetti Joona Rättö
107. kadettikurssi
IG: @kadettiratto

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s