”Tervetuloa Kajaaniin, Kainuun prikaatin varuskuntaan!” Bussimatkalla vieressäni istuneella kurssikaverilla nousee kasvoille viekas hymy; hän ja moni muu kadetti on saapunut omaan entiseen kotivaruskuntaansa. Lopuista kurssilaisista – itseni mukaan lukien – on puolestaan aistittavissa hämmennystä, malttamattomuutta, odottavaisuutta, ehkä jopa tietynasteista jännitystä. Kohta se alkaa, Vuosanka. Legendaarinen harjoitus, josta olemme kuulleet tornihuhunomaisia pilkahduksia vanhemmilta vuosikursseilta. Tulemme viettämään kaksi ja puoli viikkoa kaukana sivistyksestä harjoituksessa, jossa on vähintään 30 astetta pakkasta ja lunta sataa taukoamatta alhaalta ylöspäin suuntautuvan tuulen mukana.

Vietimme ensimmäisen yömme makuupussimajoituksessa Kainuun prikaatin kasarmirakennuksessa sekä luokkatiloissa. Pehmeän sulava siirtyminen maasto-olosuhteisiin jatkui seuraavan päivän ajan, kun meitä kierrätettiin Suomussalmen ympäristössä erilaisissa historiallisissa kohteissa. Nämä eivät olleet aivan mitä tahansa hienoja rakennuksia tai paikkoja, vaan maamme sotilaallisesta näkökulmasta suoranaisia reliikkejä: Raatteentie, Purasjoki-linja, Kuomanjoki. Kohteet sisältävät tärkeän talvisodan perinnön sotaveteraaneilta nykyisille sukupolville, ja tulevien upseerien on enemmän kuin soveliasta ymmärtää tämä. Muun muassa tästä syystä Kadettikoulu on päättänyt tänä vuonna elvyttää vanhan perinteen, jossa opiskelijoille järjestetään kattava kierros näille arvokkaille nähtävyyksille.

Sisäistäessämme sotahistoriallisia oppeja huomasimme ympäristöstämme mielenkiintoisen seikan: täällä on toki kylmempää kuin Santahaminassa, muttei missään nimessä kolmeakymmentä pakkasastetta. Tarkistaessamme säätiedotuksia havaitsimme, että tulevien päivien aikana lämpötila vaihtelee välillä –4 °C ja +3 °C. Samanaikaisesti sekä huokaisimme helpotuksesta että kauhistuimme – toisaalta sivuutamme meille manatut kymmenien asteiden pakkaset, toisaalta taas plusasteet merkitsevät lumen sulamista ja märkää vesisadetta. Hieman kaksipiippuinen tilanne, mutta olemme onneksi ehtineet jo henkisesti hyväksyä tulevat koitokset.

Historiallisen retkemme jälkeen jatkoimme itse Vuosangan ampuma-alueelle, jossa ehdimme illan aikana vielä kuitata käyttöömme sotilassukset sekä majoittua puolijoukkuetelttoihin. Hyvin nukutun maastoyön jälkeen vietimme koko päivän suksiimme tutustuen: harjoittelimme perustekniikkaa, hinattavana olemista moottorikelkan ja telakuorma-auton perässä, voitelua, ylä- ja alamäissä liikkumista sekä kirsikkana kakun päällä soveltavaa liikkumista puolileikkimielisen kisailun merkeissä. Joukkomme osaamistasossa oli karrikoidusti ilmaistuna havaittavissa paikkakunnallisia eroja: pääkaupunkiseudulta kotoisin olevat, myös minä, yrittivät jonkin aikaa saada kosketuspintaa niin hiihtotekniikkaan kuin siteidenkin käyttöön. Etenkin Kehä III:n ulkopuolelta tulevat sekä rajajoukoissa palvelleet taas hiihtivät ikään kuin sukset olisivat heidän jalkojensa luonnolliset jatkeet. Itselläni turhautumisen hetkiä tuottivat vuoroin liian kireät ja vuoroin liian löysät siteet, mutta lounaan jälkeen sain vihdoin säädöt kohdilleen. Hiihto rupesikin jo sujumaan mukavasti ottaen huomioon, että olen elämäni aikana käyttänyt ainoastaan siviilipuolen monosuksia.

Näin blogijulkaisun loppuun koen suorastaan velvollisuudekseni kiittää nykyistä Raja- ja merivartiokoulun johtajaa, eversti Jaakko Hamusta. Muutama vuosi sitten hän opetti minulle – helsinkiläiselle kamppailulajeihin sekä opiskeluun keskittyvälle lukiolaiselle – hiihtotaidon perusteet käytännössä nollatasosta. Kyseinen kokemus on helpottanut suunnattomasti toimintaani täällä lumen peittämän metsän siimeksissä, joten ammattimaisille vinkeille on löytynyt asianmukaista sovellusta!

106. kadettikurssi
Kadetti Paulinen
Instagram ja Twitter: @kadettipaulinen